Olet lukenut kirjan Teetä kolmelle. Kommentoi sitä. Mikä dekkarityyppi oli kysymyksessä? Mitä mieltä olet lukemastasi? Mitä jäit miettimään luettuasi teoksen? Kuka tai ketkä olivat päähenkilöitä? Piditkö henkilöistä? Oliko joku miellyttävämpi kuin toiset? Kerro ympäristöstä ja kirjan kielestä. Oliko henkilöitä liikaa? Arvasitko loppuratkaisun vai oliko sinulla joku muu epäilty? Päättyikö kirja mielestäsi hyvin? Kenelle suosittelet kirjaa? Minkä arvosanan antaisit kirjalle (4-10). Perustele miksi! Oletko aikaisemmin lukenut dekkareita? Aiotko lukea niitä tulevaisuudessa?
Luin Agatha Christien kirjan teetä kolmelle, joka oli toooosi tylsä. En jaksanut lukea loppuun, ja oli vaikea ymmärtää mitä siinä tapahtui. Arvosanaksi annan 1/10. En suosittele kirjaa kenellekkään!
Teetä kolmelle kirja oli ihan hyvä vaikka välillä vähän pitkästyttävä. En jaksaisi lukea kirjaa uudestaan. Välillä teksti oli vähän sekavaa ja piti lukea pari kertaa uudestaan ennen kuin ymmärsi mitä siinä oikein tarkoitettiin. Päähenkilöitä olivat varmaankin Elinor ja Hercule Poirot. Pidin erityisesti Elinorista. Olin nähnyt elokuvan kerran ennen kuin luin dekkarin, mutta en muistanut oliki murhaaja O’Brien vai Hopkins. Arvosanaksi annan 7.5
Agathahin Cristien Teetä kolmelle oli mielestäni mielenkiintoinen kirja. Välillä oli vaikea pysyä selvillä henkilöistä. Oli myös vaikeaa pysyä selvillä kuka on kuka koska henkilöitä oli niin monta. Kirjan keskeisimpiä Henkilöitä olivat .
Pidin Lordista ja Horlickista , sille he olivat mukavia ja rehellisiä ja heihin oli helppo samastua. Kirjan henkilöt olivat hyvin erillaisia. Osa henkilöistä ei ollut mielestäni niin hyviä kuin toiset, mutta ilman näitä monia erillaisia persoonia kirja olisi ollut huomattavasti tylsempi. Päähenkilöitä olivat Elinor Carlisle ja Mary Gerrard. Laskisin myös Hercule Poirotin päähenkilöksi, sillä hän oli tärkeä osa kiraa selvittäessään murhia. Kirjan kieli ei ollut mielestäni liian vaikeaa ja sitä oli mukava lukea. Vuoropuheluita oli todella paljon. En osannut arvata kuka murhaaja oli sillä mielipiteeni muuttui kirjan edetessä moneen kertaan. kirja päättyi mielestäni hyvin sillä oikea epäiltä saatiin kiinni. Suosittelen kirjaa kaikille jotka pitävät lukemisesta ja rikosten ratkaisemisesta. Antaisin kijalle arvosanaksi 8.5, sillä kirja oli mielenkiintoinen eikä sitä olisi halannut jättää kesken. Täysiä pisteitä kirja ei kuitenkaan saa sillä välillä oli vaikea pysyä kärryillä kenestä puhutaan ja kuka oli tehnyt mitäkin. En muista lukeneeni aikaisemmin dekkareita, mutta luulen että tänä kesänä saatan sellaisen jopa lukea.
Luin kirjan teetä kolmelle, joka oli Agatha Christien kirjoittama dekkari. Mielestäni kirja oli aika sekava ja tipuin monesti kärryiltä, että mitä oikein tapahtui. Mutta se oli muuten ihan hyvä. Juoni oli aika vivahteikas ja vällillä myös jännittävä. Komediaa ei ollut oiken paljon joten se on iso miinus. Monissa paikoissa kirjaa oli sellaista tekstiä, josta ei meinannut saada oikein kunnolla selvää. Kirja oli myös liian pitkä, koska en tykkää lukea pitkiä kirjoja, koska en jaksa keskittyä lukemiseen. En suosittele kirjaa ainakaan kavereilleni. Arvosanaksi antaisin:7 Kirjassa oli paljon hyvää, mutta myös paljon huonoa. Kiitos.
Luin kirjan Teetä kolmelle. Kirja oli mielestäni arvoitusdekkari. Tarina oli sekava ja henkilöitä oli liikaa. Jäin miettimään että miksi Hopkins tappoi rouva Welmanin. Päähenkilöitä olivat Mary Gerrard, Elinor Carlisle ja neiti Hopkins. Roddy ja Elinor olivat ehkä kiinnostavimmat ja mukavimmat henkilöt tarinassa. Ympäristö sijoittui enimmäkseen kaupunkiin ja rouva Welmanin kartanoon. Loppuratkaisu oli arvattavissa, koska epäilin heti Hopkinsin ”kadottaessa” Morfiinipullon, että hän olisi voinut tappaa rouva Welmanin, mutta silloin en ollut vielä asiasta niinkään varma. Kirja ei päättynyt mielestäni oikein hyvin, sillä loppu oli todella sekava eikä se ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Kirja sopisi ehkä parhaiten ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita arvoituksellisista tarinoista. Arvosanaksi voisin antaa 7½, koska kirja oli osittain mielenkiintoinen, mutta todella sekava. En ole ennen lukenut dekkareita ja tuskin tulen myöhemminkään lukemaan niitä, sillä en pidä tämäntyyppisistä kirjoista kovinkaan paljoa.
Olen vihdoin saanut luettua Agatha Christien salapoliisidekkarin Teetä kolmelle. Kirjan alkuosa tai oikeastaan suurin osa kirjasta oli sekavaa luettavaa. En ymmärtänyt alussa henkilöistä mitään, en ikinä tiennyt kuka puhuu ja kenelle. Kesti kauan aikaa, että opin erottamaan henkilöt toisistaan. Totta puhuakseni, en kirjan lopussakaan ollut aivan varma kuka oli kuka. Kirjan sekavuutta pahensi vielä se, että samoja tapahtumia käytiin läpi useamman kerran ja aina eri näkökulmasta ja eri tavalla.
Kirjan loputtua jäin miettimään monia asioita, esimerkiksi sitä, että kuka jaksaa lukea pelkkiä vuoropuheluita kahdensadan sivun verran ja vielä vapaaehtoisesti. Toiseksi jäin miettimään, että olisihan murhaaja ollut voinut olla kuka tahansa ja miksi juuri Elinoria epäiltiin koko ajan. Olihan kirjassa tiettyjä mysteereitä, joita olisi kai pitänyt miettiä itsekin, mutta en lukemisen aikana jaksanut edes miettiä, kuka murhaaja oli. Onneksi en miettinyt, koska murhaajaa ei olisi voinut tietää kirjan perusteella.
Päähenkilöitä olivat Elinor Carlisle, Mary Gerrard ja Hercule Poirot, joista viimeisin yritti todistaa, ettei Elinor ollut Maryn murhaaja. Henkilöitä oli useita, ja tarinan loppupuolella henkilöitä ilmestyi vielä lisääkin. Murhan kannalta yllättävänkin tärkeitä henkilöitä ilmestyi mukaan vasta kirjan lopussa. Henkilömäärä oli oman makuni ylärajoilla, mutta ehkä salapoliisidekkarissa kuuluukin olla paljon henkilöitä.
En oikeastaan pitänyt yhdestäkään henkilöstä mitenkään erityisesti, koska en saanut hahmoista oikeastaan mitään irti. Kaikki jäivät hieman salaperäisiksi ja tuntemattomiksi. Paras hahmo oli ehkä kuitenkin Mary Gerrard, vaikka hän valitettavasti kuoli.
Kirjassa keskityttiin lähinnä henkilöiden välisiin keskusteluihin, ympäristön ja tapahtumien kuvailun sijaan. Itse pidän enemmän tarinoista, joissa on selvästi panostettu tapahtumapaikan kuvailuun ja itse tapahtumiin. Kirjan tapahtumapaikasta, pienestä englantilaisesta maalaiskylästä ja paikallisesta kartanosta, sai sentään hieman käsitystä, kun oikein tarkasti luki rivien välistä. Pieni maalaiskylä oli aika erikoinen paikka murhalle, mutta sen oli kai tarkoituskin ihmetyttää. Kirjan kieli oli aika tavallista ja oletan kirjailijan kirjoittavan aina samantyylisesti. Mielestäni teksti oli aika raskasta ja tylsää luettavaa, juuri vuoropuheluiden ja tyyliltään tavallisen tekstin takia, mutta ehkä dekkareista kiinnostuneen mielipide voisi olla aivan toinen.
En missään välissä oikeastaan keskittynyt arvaamaan loppuratkaisua, kuka olisi murhaaja. Epäilin vitsillä Hercule Poirotia, koska hän oli juuri epätodennäköisin murhaaja. Oikeasti en tiennyt yhtään, kuka olisi murhaaja. Siksi loppuratkaisu ei oikeastaan yllättänyt, eikä ollut itsestäänselvyys. Murhaajan paljastuminen ei oikeastaan herättänyt minussa mitään tunteita, joten voisin sanoa, että kirja loppui aika tylsästi. Enkä edes aluksi tajunnut kuka oli murhaaja, vaikka olin lukenut kirjan loppuun asti. Mielestäni murhaajaa ei selvästi mainittu missään kohdassa, vaan se piti löytää pitkien keskustelujen lomasta.
Kirja oli arvoitusdekkari, joita en ole aikaisemmin lukenut, joten tämä oli hyvä tutustumismahdollisuus uuteen kirjallisuudenlajiin. Mutta täytyy kyllä todeta, etten ehkä tule enää dekkareita lukemaan. En innostunut pitkistä vuoropuheluista ja samojen tapahtumien selaamisesta edestakaisin. Ehkä ne juuri kuuluvat tyypillisiin dekkareihin, en tiedä, mutta itse en pitänyt siitä. Olihan kirjassa hyviäkin puolia, pieni jännitys ja salaisuudet olivat koko ajan mukana, mutta silti kirja on ansainnut arvosanakseen vain 6½. Alhainen arvosana, koska dekkarityylinen teksti ei miellyttänyt minua, eikä kirja herättänyt minussa kiinnostusta, saati sitten muita tunteita. Hyvä kirja saa lukijan eläytymään, myötäelämään hahmojen tunteita, tämä kirja ei sitä tehnyt ainakaan minun kohdallani.
Luin kirjan teetä kolmelle. Kirja oli milestäni tosi pitkä ja eteni liian hitaasti ja oli siksi aika tylsää luettavaa. Alussa sekoitin kaikki nimet keskenään ja kaikki oli tosi sekavaa. Kirjan loppuratkaisu oli iha hyvä. Kirjassa oli päähenkilöinä Mary Gerrad, Elinor Carlsle ja Hercule Poirot. Lempihenkilöni oli salapoliisi Hercule Poirot. Kirjan tapahtumapaikkana oli Hunterburyn kartano ja kylä. Kirjassa oli liikaa vuoropuheluita ja kerrontaa olisi saannut olla enemmän. Suosittelen kirjaa niille jotka tykkäävät dekkareista ja murhien selvittämisesta. Annan kirjalle arvosanan 7.
Luin kirjan teetä kolmelle, Se oli Agatha Christien kirjoittama dekkari. Kirja oli minun mielestäni aika hyvä, mutta siinä oli aika paljon sekavia kohtia mistä ei oikeen saanuut heti selvää. päähenkiköitä kirjassa esiintyi: Mary Gerrad, Elinor Carlisle, Peter Lord. Alussa kirja vaaukutti vielä aika tylsältä mutta muutaman kymmen sivun jälkeen niin ei voinut enään sanoa. en ole ennen lukenut dekkareita, mutta kyllähän tuo vaikutti ihan mukavalta. Arvosana noin 8.
Luin Agatha Christien dekkarin Teetä Kolmelle. Se oli dekkarityypiltään arvoitusdekkari. Dekkari ei ollut ensimmäinen, jonka luin. Olen lukenut muutaman lapsille suunnatun dekkarin ja pidin niistä, mutta siitä on jo monta vuotta. Dekkareiden lukeminen kuitenkin jäi, enkä pitänyt tästä Teetä kolmelle –dekkarista niin paljon, että alkaisin lukea niitä nyt. Yllätyin silti positiivisesti, koska odotukseni kirjan osalta olivat täysin nollassa.
Kirjan henkilöistä pidin ehkä eniten Elinorista. Hän oli jännittävä henkilö, koska kaikkea hänen tekemisiään ei ymmärtänyt. Hänen ajatuksensa siitä, että hänen kuuluu olla kova ja kylmä rakastaan kohtaan kiehtoi minua. Loppujen lopuksi rakkaus oli sekoittanut hänet. Minusta oli outoa huomata, että dekkareissa, jotka olen mieltänyt niin vakavamielisiksi, puhutaan rakkaudesta. Pidin myös sairaanhoitaja Hopkinsista, ja siksi minun oli vaikeaa uskoa, että hän oli murhaaja. Hän vaikutti niin hyväntahtoiselta, vähän höpsöltä. Tohtori Lord on sympaattinen henkilö. Poirotista en jostain syystä pitänyt, ehkä se johtui siitä, että hän jäi kuitenkin lukijalle vähän etäiseksi, vaikka olikin yksi päähenkilöistä. Hän oli vain kyselijä.
Monen mielestä henkilöitä olisi voinut olla liikaa, ja ne olisi ollut liian helppo sekoittaa keskenään, mutta minulla sellaista ongelmaa ei ollut. Välillä oli vain vähän vaikeaa muistaa millainen kukin henkilö oli luonteeltaan, ja mikä hänen suhteensa oli muihin henkilöihin.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka on murhaaja, ennen kuin se kerrottiin. Dekkari oli sillä tavalla huono, ettei murhaajaa voinut tietää ennemmin, koska mikään ei kertonut aiemmin, että neiti Hopkins ei ollut oikeasti neiti Hopkins. Ratkaisu vain heitettiin lukijan eteen, ja minä ainakin olin pettynyt. Minusta lukijalla olisi ollut oikeus päätellä ratkaisu, koska minusta se on dekkareiden tarkoitus. En kyllä edes osannut epäillä ketään. En jäänyt miettimään kirjan jälkeen mitään, kaikki selvitettiin kirjassa niin hyvin. Pidin kovasti kirjan viimeisistä sivuista, kun tohtori Lord ja Poirot keskustelivat.
Kirjan kieli ja tapahtumaympäristö sopivat hyvin yhteen. Molemmat ovat vanhanaikaisia. En yleensä pidä vanhanaikaisemmasta kerrontatyylistä, mutta tähän kirjaan se sopi. Toisaalta kieli ei ole yllätys, kun katsoo milloin kirja on kirjoitettu. Ympäristöä ei kuvailla kovin paljon, mutta voin kuvitella henkilöt kauniiseen englantilaiseen maalaismiljööseen.
Pidin kirjasta jonkin verran. Arvosanaksi antaisin 8, koska kirja oli kuitenkin koukuttava ja ainakin minun mielestäni kiinnostava, vaikka tapa, jolla murha ratkesi, ei ollut hyvä. Suosittelisin kirjaa niille, jotka jo pitävät dekkareista. En kuitenkaan suosittelisi tätä kenellekään ensimmäiseksi dekkariksi, koska tämä voi käydä liian monimutkaiseksi ja pitkästyttäväsi ensikertaa dekkareita lukevalle.
Teetä kolmelle kirja oli mielestä ihan hyvä, mutta siinä putosi välistä kärryiltä että missä mennään, kenestä se kertoo ja kuka on tekemässä mitä? Itse tykkäsin eniten kirjan alkupuolesta sillä se oli aika jännittävä ja hauska. Kirjan keskivaiheilla minulta loppui hieman into siihen, koska siinä oli pari kohtaa joista en pitäny tai ne olivat tylsiä. Kirjan tarina eteni minusta samanlaisena kaavana, pieni jännitys pysyi kokajan ja välistä joku asia oli ratkeamassa mutta ei ratkennut. Loppua kohden kirja hieman parani, koska joitain asioita selvisi. Kirjassa oli myös välistä aika vaikealukuista tekstiä, jota ei aina ymmärtänyt tai ei jaksanut pysyä mukana. Paras henkilö oli Hercule Poirot, koska hänellä oli mielenkiintoinen persoona. En välttämättä lukisi samanlaista kirjaa ainakaan heti, koska juoni paljastui aika helposti ja kirja oli aika vaikealukuista. Suosittelen kirjaa kaikille jotka tykkäävät rikosdekkareista. Kirjalle arvosanaksi annan 7.
Luin kirjan Teetä kolmelle. Kirja oli varsin sekava, eikä tekstistä saanut kunnolla selvää. Kirjassa toisteltiin liikaa samoja sanoja, joitain sanoja en edes ymmärtänyt. Henkilöt ja heidän nimensä menivät helposti sekaisin ja sai aina miettiä, että kuka oli kuka. Kirja junnasi liian paljon paikallaan, mikä teki siitä tylsistyttävän. Mielenkiinto kirjaa kohtaan heräsi vasta lähellä loppua, missä alkoi oikeasti tapahtua jotain. Kirjassa hyvä puoli oli se, että syyllisestä ei ollut varma. Tapahtumat pistivät myös lukijan miettimään, kuka mahdollisesti voisi olla syyllinen. Kirjan loppu oli kerrassaan surkea! Todellinen syyllinen paljastettiin liian aikaisin ja tuntui, että koko kirja loppui kuin seinään. Arvosanaksi antaisin 6, koska kirja junnasi liikaa paikoillaan ja samat asiat oltaisiin varmasti voitu tiivistää.
Kirja Teetä kolmelle oli aika sekava, koska siinä oli paljon tärkeitä henkilöitä, vuoropuheita ja ”kirjeitä”, joista ei oikein saanut selvää. En ole kauhean paljoa kirjoja lukenut, mutta tässä kirjassa oli harvisen paljon vuoropuheita ja niissä ei oikein tahtonut pysyä kärryillä kuka puhuu. Pidin kirjan alkua parhaana osana, koska siinä pysyi selvillä kuka oli kuka ja siihen ei kerennyt kyltyä. Alun jälkeiset noin 40 sivua olivatkin sitten aika sekavia. Sitä sekoitti muun muassa nimetön kirje josta ei saanut oikein selvää. Suosittelisin kirjaa kaikille lukemisesta vähääkään kiinnostuneille noin 8 arvosanalla.
Olen lukenut arvoitusdekkarin Teetä kolmelle. Tuntui mahdottomalta saada luettua kirja, koska yleisilme oli aika sekava. En käsittänyt tekstissä aluksi oikein mitään, ja sekoitin henkilöiden nimet toisiinsa. Tarina lähti mielestäni kunnolla käyntiin vasta, kun murha oli tehty.
Luettuani romaanin jäin miettimään, mistä neiti Hopkins sai jäljen käsivarteensa, jos häntä ei pistänyt ruusunpiikki, eikä hän ottanut apomorfiinihydrokloridia. Äskeisen lisäksi jäin miettimään, miksi tohtori Lord halusi vapauttaa Elinorin syytteistä.
Päähenkilöitä olivat Elinor Carlisle ja Mary Gerrard. Hercule Poirot oli mielestäni myös jonkinasteinen päähenkilö, koska hän yritti selvittää, kuka on murhaaja.
Henkilöt olivat melko mystisiä, eikä kenestäkään oikein tiennyt, millainen henkilö todellisuudessa on. Kaikkein kiehtovin henkilö oli ehkä juuri Elinor.
Kirjan ympäristö oli kaupunki, ja päätapahtumat sijoittuivat Hunterburyn kartanoon. Kirjassa puhuttiin paljon ruoasta. Tämä johtui varmaan siitä, että Mary murhattiin, kun hän söi ruokaa. Kirjan kieli oli aluksi melko sekavaa. Tuntui, että myöhempiä tapahtumia oli jokseenkin hankala ymmärtää, kun ei alkua ollut lukenut tarkasti. Kirja parani kuitenkin loppua kohti.
Kun aloitin lukemisen, kirjassa oli minun mielestäni aivan liikaa henkilöitä. Sekoitin sairaanhoitajat toisiinsa. Maryn murhan jälkeen kaikki kuitenkin liittyivät jotenkin yhteen, ja tekstiä oli sen jälkeen helpompi hahmottaa.
En oikeastaan arvannut loppuratkaisua. Mietin lukiessani, että periaatteessa murhaaja voi olla kuka vaan, jopa Elinor. Luulin, että tässä tapauksessa hän olisi murtunut oikeudessa, ja tunnustanut tekonsa.
Kirja päättyi mielestäni hiukan kummallisesti. Loppuratkaisu ei ollut kovin jännittävä, eikä sitä selvitelty sen enempää.
Suosittelisin kirjaa sellaiselle lukijalle, joka pitää dekkareista sekä kirjasta, jossa on pitkiä yhtenäisiä vuoropuheluita.
Antaisin kirjalle arvosanaksi seitsemän. Johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että mielestäni kirjassa ei päästy oikein mihinkään. 90 prosenttia kirjasta oli vuoropuheluita, ja se ei oikein vakuuttanut minua. Alku oli hieman liian pitkä. Ensimmäiset sata sivua olivat todella raskasta luettavaa. Sitä olisi voinut vähän tiivistää.
En ole aikaisemmin lukenut dekkareita. Minusta Poirotin pitkissä kuulusteluissa ei oikein päästy mihinkään. Jos kaikki dekkarit olisivat tämäntapaisia, en usko että tulisin lukemaan enää yhtään dekkaria. Voi olla kuitenkin, että luen jotain erityyppisiä dekkareita vielä joskus. Kirjan lukeminen tuntui vähän turhalta, kun loppuratkaisu tuli ilmi.
Teetä kolmelle -kirja oli mielestäni luettavan arvoinen. Siinä kuvailtiin hyvin tarkasti henkilöiden ulkonäköä ja persoonallisuutta sekä ympäristöä. Kirjan juoni eteni alussa rauhallisesti, mutta loppua kohden ilmeni paljon juonen käänteitä. Erityisesti kirjan hyvä puoli oli se, että mahdollisia murhaajia oli monta.Päähenkilönä on Hercule Poirot. Loppuratkaisun luuli tietävänsä alussa mutta se vaihtui lopussa. Suosittelisin tätä kirjaa niille, jotka pitävät murhamysteereistä. Arvosanaksi antaisin 7.5
Luin sala-poliisi dekkarin Agatha Christie teetä kolmelle. Omasta mielestä kirja oli kaiken kaikkiaan melko tylsä. Kirjan luettuani minua ei jäänyt mietityttämään oikeastaan mikään. Päähenkilöinä kirjassa esiintyi Elinor Carlsle, Mary Gerrard, Peter Lord sekä salapoliisi Hercule Poirot. Ainut henkilö josta kirjassa pidin oli Herculet Poirot joka oli miellyttävä belgialainen salapoliisi.
Kirjan ympäristönä toimi kylä ja paikallinen kartano. Kirjan kieli oli omasta mielestä hieman vaikeaa luettavaa mutta loppua myöten siitäkin sai selkoa.
En arvannut kirjan loppu ratkaisua ja se hieman hämmensi minua.
Kirja päättyi mielestäni hyvin ja mielenkiintoisesti.
Suosittelen kirjaa sellaisille henkilöille jotka pitävät murhien ratkamisesta ja jotka tykkäävät muutenkin dekkareista.
Arvosana kirjalle on 6½ vaikeahkosta teksistä johtuen ja välillä en pysynyt aina kärryillä. Aikaisemmin en ole lukenut dekkareita ja jatkossa mahdollisesti voisin vaikka lukeakin.
Luin kirjan teetä kolmelle, se oli Agatha Christien kirjoittama salapoliisi-dekkari. Aluksi kirja vaikutti melko tylsältä, mutta parinkymmenen sivun jälkeen kirjan lukemisesta oikein nautti. Kirja oli välillä hiukan mietityttävä, muun muassa jäin miettimään, miksi Elinor Carlisle vietiin oikeuskäsittelyn jälkeen parantolaan. Päähenkilöinä kirjassa esiintyivät, jo aiemmin mainittu Elinor Carlisle, jota syytettiin Mary Gerrardin murhasta, Peter Lord, joka kutsui etsivän tutkimaan tapahtunutta murhaa. Sekä tietenkin belgialainen salapoliisi, Hercule Poirot. Päähenkilöt, sekä monet sivuhenkilöistä olivat hyvin miellyttäviä, mutta esimerkiksi rouva Bishop ja rouva Welmanin asianajaja olivat mielestäni epämiellyttäviä, koska he ajattelivat pahaa toisista ja olivat töykeitä. Paras henkilö oli ehdottomasti Hercule Poirot, salapoliisi, jolta mikään ei jää huomaamatta. Kirjan ympäristö, kartano ja kylä olivat hyvin selitettyjä, niistä sai jopa luotua mieleen kuvan, siitä minkälaisia ne olivat. Dekkarin kieli oli aluksi hiukan vaikea selkoista, mutta pidemmälle luettaessa siitä alkoi saada paremmin selkoa. Kirjassa esiintyi paljon henkilöitä, mutta ei liikaa. Oli hauska koittaa arvailla kuka heistä oli oikea murhaaja. En kuitenkaan osunut oikeaan, sillä epäilin murhaajaksi Roderick Welmania. Minä pidin kirjan loppuratkaisusta, itse en olisi missään nimessä keksinyt noin ovelaa loppua tälle kirjalle. Jos täytyisi päättää, suosittelisin kirjaa tämän kaltaisista dekkareista pitävälle henkilölle, vaikka paatuneet dekkari fanit ovat varmasti jo lukeneet tämän, niin kuin muutkin Christien kirjat. Arvosanaksi antaisin 9 tai 10, koska loppuratkaisu oli mielenkiintoinen ja kirja oli kokoajan hyvin mukaansa tempaava, arvio voi myös johtua siitä, etten ole ennen lukenut dekkareja, mutta olen katsonut monia Christien kirjoista tehtyjä elokuvia. Tämän dekkarin luettuani voisin vaikka lukea jonkin toisenkin samantyylisen kirjan, vaikkapa Christien Miss. Marple dekkareja.